Marimba, mikä tahansa monista ksylofonimuodoista. Marimba on yksi monista afrikkalaisista ksylofoninimistä, ja koska tätä nimeä käyttävillä afrikkalaisilla soittimilla on usein viritetty calabash-resonaattori jokaisessa puupalkissa, jotkut etnomusikologit käyttävät nimeä marimba erottaakseen kurpitsa-resonoidun muista ksylofoneista.
Tietokilpailu
Musiikin ääni: tosiasia vai fiktio?
Teräsrumpu ei ole tosi rumpu.
Afrikkalaiset orjat veivät ksylofonin Latinalaiseen Amerikkaan (tai mahdollisesti alun perin latinalaisamerikkalaisen kontaktin kautta). Siellä se tunnetaan nimellä marimba, ja se on pysynyt suosituna kansansoittimena Keski-Amerikassa. Puutangot kiinnitetään runkoon, jota tukevat jalat tai ripustetaan pelaajan vyötärölle. Suuri, syvä-äänisen välineitä jopa 6 1 / 2 oktaavia välillä on joskus soittaa neljä muusikkoa. Marimban näppäimillä on putkimaiset tai kurpitsaresonaattorit, ja kuten Afrikassa, rezisantorin seinämään asetetaan usein sumiseva kalvo, joka lisää terävän reunan instrumentin äänelle.
Orkesterimarimba, jossa on metalliresonaattorit, kehitettiin Yhdysvalloissa 1900-luvun alkupuolella JC Deaganin ja UG Leedyn toimesta. Se on putken resonoitu instrumentti, jonka oktaavi on sopeutettu orkesterin ksylofonin alapuolelle; sen, vaihtelee, mutta 3 1 / 2 oktaavia ylöspäin C alle keski-C on yhteinen. Pelaajilla voi olla kaksi sauvaa kummassakin kädessä pelataksesi jopa neljä nuottia kerrallaan. Erittäin suuria marimbassa käytetään nimitystä xylorimbas.
Clair Omar Musser -marimba-yhtye, joka esiintyi Chicagon maailmanmessuilla vuosina 1933–34, auttoi siirtämään soittimen konserttisaliin. 1900-luvun puolivälissä uudet sävellykset ja yhtyeet kukoistivat. Orkesterimarimban sävellyksiä ovat yhdysvaltalaisen säveltäjän Paul Crestonin konsertto (1940) ja ranskalaisen säveltäjän Darius Milhaudin konsertto (1947).
