Kylmä sota (Saattaa 2024)
Neuvostoliiton kommunistinen puolue (CPSU), jota kutsutaan myös (1925–52) All-Unionin kommunistiseksi puolueeksi (bolsheviksiksi), Venäjän Kommunisticheskaya Partiya Sovetskogo Soyuza tai Vsesoyuznaya Kommunisticheskaya Partiya (Bolshevikov), Venäjän ja Neuvostoliiton tärkein poliittinen puolue Venäjän vallankumouksesta lokakuusta 1917 vuoteen 1991.
Neuvostoliiton laki: Kommunistisen puolueen alainen laki
Lukuun ottamatta lyhytaikaista hajauttamisen kokeiluaikaa Hruštšovin aikana, vallankumouksen hetkestä aina Gorbatšovin
Neuvostoliiton kommunistinen puolue syntyi Venäjän sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen (RSDWP) bolshevik-siipistä. Vuonna 1903 organisoitua bolsevikia johti Vladimir I. Lenin, ja he vaativat tiukasti kurinalaista ammatillisten vallankumouksellisten organisaatioiden perustamista, joita hallitsi demokraattinen keskittymä ja jotka olivat omistautuneet proletariaatin diktatuurin saavuttamiseen. Vuonna 1917 he murtuivat muodollisesti RSDWP: n oikealla, tai Menshevik-siipillä. Vuonna 1918, kun bolsevikista tuli Venäjän hallitseva puolue, he muuttivat organisaationsa nimen All-Russian kommunistiseen puolueeseen; se nimettiin All-Unionin kommunistiseksi puolueeksi vuonna 1925 Neuvostoliiton perustamisen jälkeen ja lopulta Neuvostoliiton kommunistiseksi puolueeksi vuonna 1952.
Kommunistinen puolue syntyi vastakohtana sekä kapitalismille että toisen maailmansodan sosialisteille, jotka olivat tukeneet heidän kapitalistisia hallituksiaan ensimmäisen maailmansodan aikana. Kommunistin nimen tarkoituksena oli erottaa Leninin seuraajat Venäjällä ja ulkomailla sellaisista sosialisteista.
Neuvostoliiton kommunistit seurasivat voittoaan Venäjän sisällissodassa (1918–20) uuden talousohjelman aikana varovaisen rajoitetun kapitalismin politiikkaan asti, kunnes Lenin kuoli 1924. Sitten voimakas pääsihteeri Joseph Stalin ja hänen ympärillään olevat johtajat muuttivat olettamaan puolueen johto. Stalin-ryhmä voitti helposti sellaiset kilpailevat johtajat kuin Leon Trotsky, Grigory Zinoviev ja Lev Kamenev. Sitten, 1920-luvun lopulla, Stalinin liittolainen Nikolay Bukharin vastusti nopeaa teollistumista ja kollektivisointia. Stalin erotti Bukharinin johdosta vuonna 1929 ja pyrki hävittämään puolueen viimeiset oppositiojäännökset käynnistämällä Suuren puhdistuksen (1934–38), jossa tuhannet hänen todellisista tai oletetusta vastustajistaan teloitettiin petturina ja miljoonat muut vangittiin tai lähetetään pakkotyöleireille. Stalinin hallitusvuosien aikana puolueen koko kasvoi noin 470 000 jäsenestä (1924) useisiin miljoonaan 1930-luvulta lähtien. Toisen maailmansodan voiton jälkeen Stalinilla ei ollut enää uusia haasteita puolueen sisällä, mutta tyytymättömyys tyranniaansa ja mielivalta tuntuivat puoluejohdon keskuudessa. Stalinin kuoleman jälkeen vuonna 1953 Nikita Hruštšov aloitti nopean nousun ja torjui vuonna 1956 Stalinin tyranniset ylimäärät kuuluisassa ”Salaisessa puheessaan” 20. puoluekongressissa. Seuraavana vuonna hän voitti päättäväisesti kilpailijansa Vjačeslav Molotovin, Georgy Malenkovin ja muut "puolueen vastaisen ryhmän" jäsenet ja tuli puolueen kiistattomaksi johtajaksi. Hruštšov lopetti puolueen jäsenen verisen puhdistuksen käytännön, mutta hänen impulsiivinen sääntönsä herätti tyytymättömyyttä muihin puoluejohtajiin, jotka syrjäyttivät hänet vuonna 1964. Leonid Brežnev seurasi häntä ja toimi pääsihteerinä kuolemaansa 1982 saakka, jolloin vuorostaan Yuri. Andropov. Andropovin kuoleman jälkeen 1984 Konstantin Tšernenko tuli puoluejohtajaksi, ja Tšernenkon kuoleman jälkeen 1985 johto meni Mihhail Gorbatšovin luo, joka yritti vapauttaa ja demokratisoida puolueen ja - laajemmin - Neuvostoliiton.
Kansainvälisesti NLKP hallitsi kommunistista kansainvälistä yhdistystä (Comintern) ja sen seuraajaa Cominformia 1920-luvulta lähtien. Mutta kommunististen puolueiden suuri leviäminen ja menestys maailmanlaajuisesti toivat haasteet NLKP: n hegemonialle ensin Jugoslavialta vuonna 1948 ja sitten kiinalaisilta 1950-luvun lopulla ja 60-luvun alkupuolella. TSKP toimi edelleen mallina Itä-Euroopan Neuvostoliiton hallitsemille valtioille, kunnes vuoteen 1989 saakka, jolloin Itä-Euroopan kommunistiset puolueet joko hajosivat tai muuttuivat länsimaisiin sosialistisiin (tai sosiaalidemokraattisiin) puolueisiin.
Vuodesta 1918 - 1980-luvulla Neuvostoliiton kommunistinen puolue oli monoliittinen, monopolistinen hallitseva puolue, joka hallitsi Neuvostoliiton poliittista, taloudellista, sosiaalista ja kulttuurielämää. Perustuslaki ja muut oikeudelliset asiakirjat, joiden oletetaan määränneen ja säätäneen Neuvostoliiton hallitusta Unioni oli tosiasiassa alisteinen TSKP: n politiikalle ja sen johdolle. Perustuslaillisesti Neuvostoliiton hallitus ja NLKP olivat erillisiä elimiä, mutta käytännössä kaikki korkeat hallintovirkamiehet olivat puolueen jäseniä, ja juuri tämä kaksinkertaisen jäsenyyden yhdistämisjärjestelmä puolue- ja hallintoelimissä antoi TSKP: lle mahdollisuuden suunnitella politiikkaa ja nähdä, että se pannaan täytäntöön hallitus.
Mutta vuoteen 1990 mennessä Mikhail Gorbatšovin pyrkimykset rakentaa Neuvostoliiton taloutta uudelleen ja demokratisoida sen poliittinen järjestelmä olivat heikentäneet sekä NLKP: n yhtenäisyyttä että sen monopolistista hallintaa. Vuonna 1990 CPSU äänesti luopumaan perustuslaillisesti taatusta valtamonopolistaan, mikä antoi oppositiopuolueille mahdollisuuden kukoistaa laillisesti Neuvostoliitossa. Vapaiden (ja joissain tapauksissa monipuoluevaalien) vaalien järjestäminen useissa unionin tasavalloissa on nopeuttanut puolueen jäsenyyden laskua ja mahdollistanut puolueiden edustajat (kuten Boris Jeltsin) nousemaan valta-asemaan tasavallan hallituksissa.
Näistä muutoksista huolimatta puolue pysyi pääesteenä Gorbatšovin yrityksille uudistaa Neuvostoliiton taloutta vapaiden markkinoiden linjoilla. Kommunistien kova linjalaisten epäonnistunut vallankaappaus Gorbatshovia vastaan elokuussa 1991 heikensitti TSKP: ta ja nopeutti huomattavasti sen kaatumista. Seuraavina kuukausina puolueelta riistettiin fyysinen omaisuus; sen hallinto Neuvostoliiton hallituksesta, sisäisen turvallisuuden virastoista ja asevoimista katkesi; ja puolueen toiminta keskeytettiin. Neuvostoliiton hajoaminen 25. joulukuuta 1991 ryhmäksi itsenäisiä tasavaltoja, joita johtaa demokraattisesti valitut hallitukset, merkitsi NLKP: n muodollista kaatumista, vaikka puolueen entiset jäsenet säilyttivätkin suuren osan valvontaansa uusien tasavaltojen taloudellisessa ja poliittisessa päätöksenteossa.
TSKP: n perusyksikkö oli ensisijainen puolueorganisaatio, joka oli esillä kaikissa tehtaissa, valtion virastoissa, kouluissa ja kolhooseissa sekä kaikissa muissa mitä tahansa merkityksellisissä elimissä. Puolueen huipussa 1980-luvun alkupuolella oli noin 390 000 ensisijaista puoluejärjestöä, ja tämän alimman tason yläpuolella olivat piiri-, kaupunki-, alue- ja tasavallakomiteat. Neuvostoliiton jäsenillä oli noin 19 miljoonaa jäsentä.
Nimellisesti NLKP: n ylin elin oli puoluekongressi, joka kokoontui yleensä joka viides vuosi ja johon osallistui useita tuhansia edustajia. Puoluekongressi valitsi nimellisesti noin 300 NLKP: n keskuskomitean jäsentä, jotka kokoontuivat vähintään kaksi kertaa vuodessa suorittamaan puolueen työtä kongressien välillä. Keskuskomitea puolestaan valitsi eri puoluekomiteoiden jäsenet, joista kaksi, poliittinen virka ja sihteeristö, olivat Neuvostoliiton todellisen vallan ja auktoriteetin keskuksia. Noin 24 varsinaisesta jäsenestä koostuva poliittinen edustajapuisto oli maan ylin poliittinen päätöksentekoelin, joka käytti valtaa kaikissa julkisen politiikan näkökohdissa, sekä kotimaassa että ulkomailla. Sihteeristö vastasi puolueen koneen päivittäisestä hallinnollisesta työstä. Näiden elinten jäsenyys, vaikka keskuskomitea nimellisesti päätti, oli itse asiassa itsetoistava, ja pääosin näiden elinten jäsenet päättivät itse.
Tulevien ehdokkaiden ja puolueen jäsenten koulutuspaikka oli Kommunistisen nuorisoliiton allianssiliitto, joka tunnetaan nimellä Komsomol. Puolueen tärkeimmät julkaisut olivat päivälehti Pravda ja kuukausittainen teoreettinen lehti Kommunist.
